Elämää lapintiirojen luodolla Hangonkylän satamassa

Joka kevät ne saapuvat uskollisesti huhtikuun viimeisellä viikolla samalle pienelle luodolle Hangonkylän satamaan pesimään ja kasvattamaan poikasiaan. Kauniit ja sulavalinjaiset lapintiirat siis. Suurin osa levittäytyy ympäri maatamme, mutta muutaman kymmenen yksilön yhdyskunta on valinnut tuon pienen luodon pesäpaikakseen. Ne ovat pitkäikäisiä lintuja ja saattavat elää yli kaksikymmenvuotiaiksi. Lintu on 34 - 40 cm pitkä ja painaa noin 100 grammaa. Sen siipien kärkiväli on 66 - 77 cm ja pyrstöjouhien pituus lähes 20 cm. Kun poikaset ovat heinäkuun puolenvälin jälkeen lentokykyisiä, ne ottavat siivet alleen ja luoto tyhjenee. 

Tänä keväänä näin ensimmäiset kaksi tiiraa puolen päivän aikaan 27. huhtikuuta. Olivat väsyneen oloisia, mutta taatusti onnellisia pitkän muuttomatkan jälkeen. "Täällä sitä taas ollaan." Seuraavana aamuna meininki oli jo iloista lentelyä, tii-ree-ääntelyä, pesäkolon etsimistä, kalastamista ja parittelua. Taisi olla jo pari muutakin lintua saapunut.

Samalla pienellä luodolla pesii myös kaksi kalalokkipariskuntaa. Niillä kevätpuuhat olivat jo pidemmällä eli hautoivat jo munia. Joskus saattoi olla vähän erimielisyyksiä tiirojen kanssa, mutta niistä selvittiin.

Luonto jatkoi kevääseen heräämistään ja kalalokit pesän pehmustamista. Olivat ehkä huomanneet, että kivampi hautoa, kun on pehmeä pesä. Seuraavat kuvat ovat toukokuun alkupäiviltä. Toukokuun 7. päivä oli täysikuu, joka nousi upean punaisena haalistuen sitä mukaa kun nousi korkeammalle meren yllä.

Tiiroja saapui pikkuhiljaa lisää ja meno luodolla alkoi olla vilkasta vajaan viikon kuluttua siitä, kun ensimmäiset linnut olivat saapuneet. Kalaa tuotiin lähes jatkuvalla syötöllä puolisolle, pesäkoloja etsittiin ja siipiä heilui siellä täällä parittelun merkeissä.

Toisaalla Hankoniemellä laulujoutsenten poikaset olivat jo kuoriutuneet ja aloittivat elämäänsä vanhempien suojassa. Ensimmäiset vilpoista vettä pelkäämättömät uimarit nauttivat menosta Plagenin rannan karusellissa, vaikka karuselli ei vielä pyörinyt. Casinon puistossa tulppaanit täyttivät jokaisen kukkapenkin ja loistivat iloisen värisinä iloksemme. Hankoniemellä tuulee usein, mutta tänä keväänä reipastuulisia päiviä oli vähän.

Aika moni lintu löysi pesäkolon nopeasti ja munien hautominen saattoi alkaa. Mahtavatko muistaa mikä kolo kenellekin kuuluu, kun eivät paljonkaan ymmärtääkseni riidelleet pesäpaikoista. Pikkuhiljaa myös luodon kasvit heräsivät kukkimaan.

Monet muut linnut olivat jo tässä vaiheessa saaneet (ja menettäneetkin) poikasia. Isokoskelot, valkoposkihanhet ja haahkat, nuo kevään tuojat, uivat poikueidensa kanssa rantojen läheisyydessä. Kyhmyjoutsenpariskunnan kaikki viisi poikasta kuorituivat toukokuun loppupuolella linnuntietä aika lähellä tiiraluotoa olevalla hiukan isommalla luodolla. 

Molemmille tiiraluodolla pesineille kalalokeille oli kuoriutunut poikasia lähes samanaikaisesti ihan toukokuun viimeisinä päivinä. Toisella puolella kaupunkia tylli oli saanut kolme hauskan näköistä poikasta, jotka pesäpakoisina viipottivat jokainen eri suuntaan. Emolla oli kova homma pysyä ajan tasalla siitä missä kukin poikasista milloinkin oli.

Ensimmäiset lapintiirojen poikaset näin kesäkuun 6. päivä eli runsas kuukausi sen jälkeen, kun olivat saapuneet luodolle. Molemmat puolisot hautovat ja haudonta-aika on noin kolme viikkoa. Yhtenä päivänä satuin näkemään miten toinen puolisoista kiikutti pesästä pois munan kuoria. Kalalokkien poikaset kasvoivat nopeasti ja halusivat tietysti nähdä miltä maailma pesän ulkopuolella näyttää.

Muutaman päivän sisällä tiirojen poikasia alkoi näkyä aika monen pesäkolon luona. Pieniä, huterajalkaisia palleroita, joilla riitti ihmettelemistä suuressa maailmassa. Välillä venyttelivät siipiään, välillä rapsuttelivat itseään ja hyvin usein suu auki odottivat lennosta saapuvaa kala-ateriaa. Kirkuna luodolla ja sen läheisyydessä alkoi olla niin kovaa, että se kuului pitkän matkan päähän.

Kesäkuun puolivälin paikkeilla ja juhannuksena saimme nauttia kauniista, vähätuulisista ja aurinkoisista päivistä. Vaaleakukkaisen merikaalin kaunis kukinta oli parhaimmillaan kesäkuun lopulla.

Kun toiset vielä hautoivat niin toisilla poikaset jo kasvoivat hurjaa vauhtia, kokeilivat siipiään ja tupsahtivat välillä nokalleen tai pyrstölleen. Varsinkin poikasten siivet kasvoivat lähes uskomattomalla vauhdilla, ykskaks ne vaan olivat kovin, kovin pitkät. Tasapaino ei vielä ollut oikein hallinnassa, mutta siitä huolimatta taaperrettiin kalliota pitkin alas veteen, kasteltiin ensin vain räpylöitä ja kun vesi alkoi tuntua mukavalta elementiltä, kylvettiin kunnolla ja opeteltiin varovasti ottamaan ruokaa merestä. Yksi pariskunta oli vaihtanut pesäkolonsa kalalokeilta vapautuneeseen pehmeään pesään. 

Yhtenä päivänä, kun taas olin seuraamassa tiiraluodon tapahtumia, laiturin alta ui onnellinen tukkasotkaemo poikastensa kanssa ja lipui luodon ohi. Aamukävelyllä taas näin kyhmyjoutsenten käyvän reviirineuvotteluja. Rauhanomaisesti kuitenkin selvittivät missä reviirien raja on.

Kylpeminen meressä näytti olevan hauskaa ja mielenkiintoista. Pikkuhiljaa alettiin tehdä lentoharjoituksia, lentoyritykset olivat alussa vain pientä hyppelyä luodolla ja hiljalleen matka piteni muutamaan metriin, kunnes lopulta tehtiin muutamien kymmenien metrien kierroksia luodon ympäristössä. Joskus lento päättyi mereen, mutta siitä taas lähdettiin uudelleen lentoon.

Tässä eletään heinäkuun alkupuolta, elämä luodolla on vilkasta ja poikaset alkavat pikkuhiljaa enenevässä määrin muistuttaa aikuista lapintiiraa. Vanhemmat kuitenkin vielä ahkerasti ruokkivat poikasiaan ja pitivät muutenkin niitä ojennuksessa. Laiturilla kulkevien täytyi suojata itseään aikuisten tiirojen äkäisiltä hyökkäyksiltä, kun ne suojelivat poikasiaan. Horsmat aloittivat kukintaansa ja löysinpä jopa valkoisia, hiukan harvinaisempia horsmia.

Vaikka poikasista pitäisi kuinka hyvää huolta, joskus käy ikävästi ja poikanen löytyy kuolleena tai pelkät höyhenet todisteena, että poikanen on syöty. Kuka lie tässä ollut asialla, kun poikasen jäännökset on pesäkolossa... Itse aivan luodon rantavedestä kalastettu pieni kala maistuu varmasti hyvälle ja harjoitus tekee tässäkin asiassa mestarin - ei toki ihan vielä. Kun kaikki aikuiset linnut samanaikaisesti lennähtävät pois luodolta hurjasti kirkumalla (ja jättävät poikasensa luodolle), kannattaa katsoa taivaalle. Merikotka on aika usein syy moiseen käyttäytymiseen, niin nytkin. Tuo kotka häädettiin tosi tehokkaasti jatkamaan matkaansa muualle. Sen jälkeen taas normaali meno jatkui.

Tämä tiira selvästikin suri kuollutta poikastaan. Se kävi vielä muutamana päivänä katsomassa, että onko ihan totta, että poikanen on kuollut. Eräänä päivänä kävi jopa pesäkoloon ihmettelemään tapahtunutta. Toisen kuolleen poikasen emo tai isä ei oikein uskonut, että poikanen oli kuollut, vaan tarjosi tälle kalaa. Luoto alkoi pikkuhiljaa tyhjentyä, kun suurimmat poikaset olivat oppineet lentämään ja jaksoivat lentää riittävän pitkiä matkoja.

Vaikka poikaset aika nopeasti oppivat ruokansa kalastamaan, niin vanhemmat siitä huolimatta toivat isommat kala-ateriat niille, jotka vielä luodolla odottivat lähtövuoroaan. Luoto oli aika tyhjä jo heinäkuun toiselle viikolle tultaessa, kun suurin osa linnuista oli lähtenyt aloittamaan muuttomatkaansa. Yhtä poikasta näytti hurjasti harmittavan sateinen sää. Ensimmäisen kerran näin, kun kalalokkiemo oli käynyt poimimassa mustikoita ja pulautti mustikat laiturin viereiselle kalliolle poikasilleen syötäväksi.

Tyhjältä näyttää, mutta vielä on yksi pariskunta yllättäen hautomassa 10. heinäkuuta. Kaksi poikasta kuoriutui ja pääsin taas parin viikon ajan seuraamaan poikasten elämän alkua. Koska luoto oli jo muuten tyhjä, ei kukaan ollut häätämässä mahdollisia petoja pois. Niinpä poikasten elämä päättyi lyhyeen tai ainakaan en ole niitä nähnyt, vaikka joskus pidempiä aikoja olen katsellut laiturilta luodolle. Vanhemmat kuitenkin vielä lentelevät luodon ympärillä ikäänkuin etsien poikasiaan. Haarapääskyillä on ollut pesä jossain laiturien suojassa. Poikaset ovat kasvaneet aikuisten kokoisiksi, mutta vanhemmat ruokkivat niitä edelleen.

Heinäkuussa on toisaalla Hankoniemellä kesä edennyt myös pitkälle. Luonto on tänä kesänä saanut riittävästi vettä, joten vehreyttä riittää ihasteltavaksi. Koska tiiraluodolla ei enää ole asukkaita, on aika siirtyä kuvaamaan kesää muualla. Merikotkapariskunnan näin eräänä päivänä, kun kävin katsomassa mitä lempirannalleni, Vedagrundetille kuuluu.

Tuttu biologi kertoi, että lapintiirat muuttavat melko nopeasti luodolta lähdettyään Itämeren poikki, ylittävät Norjan kölivuoriston ja suuntaavat Atlantin rannikolle ja Pohjanmerelle heti heinä-elokuun vaihteessa. Sieltä jostakin näille linnuille sitten alkaa valtamerielämä. Lapintiirat ovat pitkämatkasimpia muuttolintujamme. Niiden edestakainen muuttomatka Antarktikselta Suomeen on hyvinkin lähes 70.000 km mittainen. Elämänsä aikana nämä lentotaiturit lentävät siis keskimäärin 1.400.000 km. Hyvää matkaa ja tervetuloa taas ensi keväänä! Teitä odotetaan.