Tapaamisia valkohäntäpeurojen kanssa

Oli pitkä aika odottaa, kun sain tavata valkohäntäpeuroja (-kauriita) vasoineen vasta elokuun alkupuolella. Vasat syntyvät touko-kesäkuussa. Ne pysyttelevät suojaisassa paikassa metsässä tai heinikossa, kunnes muutaman viikon ikäisinä alkavat liikkua emon seurassa. 

Kun en ollut nähnyt "oman kylän" valkohäntäpeuran vasoja lainkaan, lähdin hetken mielijohteesta eräänä elokuun alun iltana katsomaan, jos näkisin niitä. Ensin tuli emo kuin tilauksesta aivan autoni edestä metsän suojasta tien yli avoimelle paikalle ja kaksi vasaa vuorotellen sen perässä.

Nälkä oli kova, joten valokuvaajan läsnäolo ei vasoja eikä liioin emoakaan häirinnyt, vaan sain ihan rauhassa turvallisella etäisyydellä seurata ruokailua ja kuvata.

Edellisestä tapaamisesta oli kulunut noin viikko, kun yllättäen tapasin taas kolmikon, nyt eri paikassa kuin viime kerralla. Edelleenkään ne eivät juurikaan häiriintyneet, vaikka niitä kuvasin. Ruokailun lisäksi käytiin meressä juomassa ja tulihan sinne tehtyä pienemmät tarpeetkin. Emo jatkoi matkaa ja vasat hetken kuluttua perässä.

Jatkoin matkaani toiseen paikkaan ja siellä tapasin yllättäen kolmikon uudelleen. Nyt vasat olivat jo niin uteliaita, että tulivat muutaman metrin päähän ihmettelemään uteliasta valokuvaajaa.

Emo päätti lähteä jatkamaan hetken kuluttua matkaa metsän suojaan ja vasat kiltisti seurasivat emoa.

Kaupungin keskustassa Puistolammen (ankkalammen, lummelammen) suihkulähde suihkutteli samanaikaisesti vettä auringonpaisteessa luoden mukavia sateenkaaren värejä veteen.

Taas kului lähes viikko edellisestä tapaamisestamme, kun sattumalta tapasin kolmikon. Hyvin luottavaisesti tuntuivat ihmisiin suhtautuvan, sillä eivät edelleenkään lähteneet karkuun ainakaan ihan herkästi.

Haarapääskyt tekivät lähtöä eteläisille leveysasteille kokoontumalla - kuten lapsuudessanikin - sähkölangoille joukoittain. Yllättäviä tapaamisia oli myös eri lintujen kanssa. Haarmaahaikaroita näkyi milloin veden rajassa, milloin istumassa männyn oksalla. Yhdessä kuvassa esiintyvää, vielä poikaselta näyttävää pikkulintua en tunnistanut.

Nyt ollaan jo aivan elokuun loppupuolella ja vasat ovat edelleen täplikkäitä "bambeja". Tällä tapaamiskerralla oltiin valppaina. Emo havaitsi ensimmäisenä noin sadan metrin päässä liikkuneen metsäkaurispukin. Sitä piti vahtia, ettei vaan tule häiritsemään vasojen ruokailua. Vasat taas puolestaan höristivät korvansa ja käänsivät katseensa metsään, jossa metsäpolkua pitkin tuli pari mopoilijaa - ajoivat ohi ja ruokailu voi jatkua.

Hangon Täktomissa pesinyt kurkipariskunta sattui kahden poikasensa kanssa olemaan pellolla, kun ajoin ohi. Toinen poikanen oli hiukan sivummalla omilla teillään. Ristihämähäkki puolestaan roikkui päivittäin kutomassaan verkossa ja poistui välillä piiloon. En kuitenkaan nähnyt sen saalista.

Syksyn mittaan kului pidempiä aikoja, kun en sattunut valkohäntäpeurojen kanssa samaan paikkaan samaan aikaan. Sää vaihteli aurinkoisesta pilviseen ja tuuli täysin tyynestä lähes myrskylukemiin. Kaikenlaista luonnon ihmettä ja tapahtumaa pääsin kuitenkin ihailemaan kamerani kanssa.

Lokakuun puolivälin paikkeilla hämmästykseni oli melkoinen, kun en tavannutkaan enää pilkullisia "bambeja", vaan lähes täysin emon väriset vasat kaulan vaaleaa läikkää lukuunottamatta. Vasoilla oli lepotuokio sammalikossa turvallisen metsän siimeksessä. Toinen vasoista lähes nukahti, vaikka taatusti oli kuvaajan huomannut tien poskessa.

Piti myös tarkistaa olisiko lämpimän ja aurinkoisen sään ansiosta käärmeitä vielä hereillä. Yksi rantakäärme ja yksi pienen pieni kyyn poikanen löytyivät nauttimassa auringon viime säteistä. 

Pikkutikan ja suloisen pyrstötiaisen sain kuvattua, kun tein kävelyreissun pitkin luontopolkua kohti Hankoniemen kärkeä eli Uddskatania, manner-Suomen eteläisintä paikkaa. Kuva perhosen toukasta on otettu eräässä lintutornissa.

Kun Hangon keskustaa lähestyttäessä näköpiiriin ilmestyvät neljä tuulimyllyä, tietää runsaan kymmenen kilometrin jälkeen olevansa kotona. Alla oleva kuva on sattumalta otettu juuri samalla kellonlyömällä kuin aurinko laski lokakuun loppupuolella. Revontulia näkyivät Hangon horisontissa marraskuun alkupuolella parinakin iltana ja yönä.

Metsäkaurisnaaras kurkkasi yhden aamun kävelyreissullani metsän siimeksestä. Valkohäntäpeuran vasat alkavat pikkuhiljaa muistuttaa aikuisia peuroja. Ne liikkuvat joskus kauempana emosta omilla teillään, mutta uskon, että emo kuitenkin on niille vielä jonkun aikaa hyvin tärkeä turva.

Töyhtötiainen ja hömötiainen tulivat metsän suojasta ruokinnalle. 

Marraskuun alkupuolella vasat viihtyivät edelleen emon seurassa, mutta kohta ilmeisesti vasat joutuvat omilleen, kun emolla alkaa kiima-aika. Kahdessa alemmassa kuvassa näkyy miten vasat ovat saaneet kaulalleen jo hiukan aikuisen valkohäntäpeuran vaaleaa läiskää.

Syksy jatkuu ja kääntyy aikanaan talveksi. Valkohäntäpeurojen eloa saan toivottavasti seurata talvellakin. Laulujoutsenia, kansallislintuamme, on alkanut muuttomatkallaan kokoontua Hankoniemen rannoille ihanine kaakatuksineen, lauluineen ja tansseineen. Toistaiseksi viimeiset kuvat valkohäntäpeuroista ovat kuluvalta viikolta.

 Hyvää syksyn jatkoa!